Nothing to say
On silmissäsi orpo katse lapsen eksyneen….. sellainen on tämä olo. Ihan kuutamolla. Aivan pihalla. Missä mä olen, kuka mä oikeastaan olen?
Olin eilen poikani itsenäisyyspäivänjuhlissa koululla. Kaikki ympärillä tuntuivat olevan iloisia ja nauravaisia, ihmiset näyttivät niin tasapainoisilta ja onnellisilta. Korostuuko tuo vaan, kun itse vasta etsii itseään? Edessä olevalla penkkirivillä oli pikkuinen vauva, muutman kuukauden ikäinen korkeintaan. Vauvakin oli niin iloinen, naureskeli vaan äidilleen siinä sylissä. Ei huolta eikä murhetta huomisesta vielä. Lämmin syli ja masu täynnä - onnen avaimet.
Tuli oman poikani luokan vuoro esiintyä. Lapset tulivat lavalle kynttilät kädessä, jokaisella oli oma lausahdus, jolle “sytytti kynttilän”. Omani “sytytti kynttilän kauniille musiikille”. Se oli jotenkin koskettavaa, niin liikuttavaa. Pikkuisen säälitti oma lapseni. Hän on erittäin fiksu ja älykäs (eikös kaikki lapset ole vanhempiensa mielestä ;)), mutta karkeamotoriikaltaan hieman kömpelö. Niinpä poikaa jännitti tuo tilaisuus jo etukäteen. Tiedä sitten johtuiko jännityksestä vai mistä, mutta hiukan oli epäonnea matkassa: ensin reppana kaatui kompastuessaan tuolin jalkaan, kun luokka lähti esiintymään omalta paikaltaan. Sen jälkeen ojennettu kynttilä putosi pienistä käsistä lattialle, ja meni poikki. Ja lopulta tuo kynttilä ei sitten ottanut palaakseen, vaan sammui kesken huippuhetken.
Tavallaan nuo huvittaa itseä, ja ovat vain pieniä vastoinkäymisiä. Mutta lapsi oli kovin pettynyt, ja häpeissään. “Miten äiti mulle aina käy näin?” “Mä en enää ikinä osallistu mihinkään koulun esityksiin, se oli NIIN noloa”. Onneksi harmi saatiin korjattua mehulla ja pullalla, mutta vielä illalla jaksoi poika muistella asiaa.
Nyt täytyy taas ryhdistäytyä itse, ja muistaa nämä suhteellisuusarvot eri tekijöille. K on ollut ja mennyt. Nyt en anna itseni langeta enää siihen zombie-olotilaan, vaan yritän ihan oikeasti elää tätä elämää, niinkuin olen uhonnut. Se on minun elämäni, minulla on niitä vain yksi, ja sen tuhlaaminen jatkuvaan murehtimiseen mahdottomasta on typerintä mitä voi tehdä. Omalla asenteellani voin vaikuttaa paljon myös poikani asenteisiin ja suhtautumiseen näiden pienten suurten vastoinkäymisten edessä. Siihen, että elämä on juuri sen näköinen, kuin millaiseksi sen itse tekee!
Mäkin tulin pistäytymään.
Olipa liikuttava kuvaus juhlista. Ihana huomata, että teitä ‘oikein ajattelevia’ vanhempia on vielä sittenkin. Nimenomaan oma asenteesi vaikuttaa ehkäpä eniten poikaasi.
Mä kun työskentelen lasten parissa, tiedän miten pientä ihmistä harmittaa kömmähdykset. Toivottavasti vastapainoksi tuolle harmitukselle poika saa rutkasti myös onnistumisen kokemuksia siellä koulumaailmassa. Minusta jokaisessa lapsessa on aina jotain ihan erityistä ja suloista. Vaikkei ne olekaan mun omia.
Kommentti sirenita — 5.12.2007 @ 14.53
Heippa ja kiva kun tulit!
Tuo poikani on aina ollut hiukan melankoliaan taipuvainen, onko se sitten opittua, en osaa sanoa, mutta paljon luonteenpiirteiltään muistuttaa isäänsä. Itse olen (ainakin luullut niin) kuitenkin yleisesti kuvailtu iloiseksi ja positiiviseksi ihmiseksi. Toista on ollut viime aikoina tietenkin.
Onnistumisia poika on saanut uuden harrastuksensa kautta. Keskustelin jo ennakkoon valmentajien kanssa, kerroin pojan “kömpelyydestä”. Aivan loistavasti asia on otettu huomioon, ja poika on todella saanut tuntea olevansa joukkueen tukiranka.
Aivan ihanasti sanottu tuo sinun viimeisin lause. Olet taatusti oikealla alalla
Kommentti unessani — 5.12.2007 @ 15.05
Hieno oivallus elämän tärkeistä arvoista. Sinua auttaa varmaan parhaiten eteenpäin juuri tuo, kun saat huolehtia muista ihmisistä, kuten pojastasi. Eipä jää niin paljon aikaa omien asioiden murehtimiseen. Tuota täytyy yrittää terottaa itsellenikin, taas kerran!
Kommentti dolce — 5.12.2007 @ 15.31
Olipa tosiaan liikuttavaa. Suorastaan näen silmissäni sen tilanteen. Mun on tietysti helppo kuvitella tuo kaikki, koska itselläni on samanikäinen muksu ja olen elänyt samanlaisia hetkiä. Ainahan niissä sattuu ja tapahtuu, ja se kömmähdys mikä aikuiselle aiheuttaa vain huvittumista, on lapselle kova pala. Muistaahan sen omasta lapsuudestaankin, ei sitä silloin vielä osannut suhtautua asioihin yhtä rennosti.
Ne muksut ovat siis niin äärettömän liikuttavia siellä esiintyessään! Mulla on aina ihan tippa linssissä, kun ne näyttääkin siellä jotenkin niin pieniltä ja reppanoilta.
Samalla nuo tilanteet aina herättelee huomaamaan, mikä on elämässä kuitenkin tärkeintä. Miesmurheet kutistuvat aina tuollaisina hetkinä jotenkin erityisen pieniksi, kun tuntee niin syvää rakkautta ja huolen pitämisen tarvetta sitä omaa muksua kohtaan.
Kommentti anis — 5.12.2007 @ 16.30
Ihan totta Anis, ja mulle ainakin tulee vielä kaiken kukkuraks kauheen huono omatunto tästä murehtimisesta. Tarkotan siis lapsen kannalta, ja just sitä, että mittasuhteet on taas ihan väärät. Miksei me ihmiset tajuta mitä meillä on? Ihan oikeasti, nyt tarvii taas ottaa nää laput pois silmiltä.
Ja juu, tippa linssissä meikäläinenkin siellä kuunteli kun lapset lauloi.
Dolce: Tätä tää on, välillä aina pitää herätellä itseään
Ja kiittää onneaan, että herätyksen aiheita on omassa elämässä paljon. Yksi K ei vie niitä minulta, nih!
Kommentti unessani — 5.12.2007 @ 16.43
Toisaalta se on ihan terve merkki, että ylipäätään tulee lapsen takia (siis sen oman murehtimisen ja oman navan ympärillä kieriskelemisen takia) huono omatunto. Onneksi me sentään osataan tuntea sitä huonoa omaatuntoa, silloin me myös pystytään tsemppaamaan!
Kommentti anis — 5.12.2007 @ 19.53
liikutuin tästä(kin) kuvauksesta.
Ihanaa kun kirjoitat että on pakko tajuta mitä sulla on: sulla on aivan ihana lapsi ja sun on oikeasti muistettava se. Kömpelyydellä tai muulla ei ole väliä, mielestäni se tekee jos mahdollista lapsesta vielä rakastettavamman: lapsesi tarvitsee sua ja sun tsemppausta, rakkauttasi.
Muuten niin minulla on aina kyyneleet silmissä kun kuulen tai katson lapsien lauluja tai esityksiä…en voi sille mitään, liikuttavaa se vain on.
Kommentti jojo — 7.12.2007 @ 11.31