Nothing to say
On silmissäsi orpo katse lapsen eksyneen….. sellainen on tämä olo. Ihan kuutamolla. Aivan pihalla. Missä mä olen, kuka mä oikeastaan olen?
Olin eilen poikani itsenäisyyspäivänjuhlissa koululla. Kaikki ympärillä tuntuivat olevan iloisia ja nauravaisia, ihmiset näyttivät niin tasapainoisilta ja onnellisilta. Korostuuko tuo vaan, kun itse vasta etsii itseään? Edessä olevalla penkkirivillä oli pikkuinen vauva, muutman kuukauden ikäinen korkeintaan. Vauvakin oli niin iloinen, naureskeli vaan äidilleen siinä sylissä. Ei huolta eikä murhetta huomisesta vielä. Lämmin syli ja masu täynnä - onnen avaimet.
Tuli oman poikani luokan vuoro esiintyä. Lapset tulivat lavalle kynttilät kädessä, jokaisella oli oma lausahdus, jolle “sytytti kynttilän”. Omani “sytytti kynttilän kauniille musiikille”. Se oli jotenkin koskettavaa, niin liikuttavaa. Pikkuisen säälitti oma lapseni. Hän on erittäin fiksu ja älykäs (eikös kaikki lapset ole vanhempiensa mielestä ;)), mutta karkeamotoriikaltaan hieman kömpelö. Niinpä poikaa jännitti tuo tilaisuus jo etukäteen. Tiedä sitten johtuiko jännityksestä vai mistä, mutta hiukan oli epäonnea matkassa: ensin reppana kaatui kompastuessaan tuolin jalkaan, kun luokka lähti esiintymään omalta paikaltaan. Sen jälkeen ojennettu kynttilä putosi pienistä käsistä lattialle, ja meni poikki. Ja lopulta tuo kynttilä ei sitten ottanut palaakseen, vaan sammui kesken huippuhetken.
Tavallaan nuo huvittaa itseä, ja ovat vain pieniä vastoinkäymisiä. Mutta lapsi oli kovin pettynyt, ja häpeissään. “Miten äiti mulle aina käy näin?” “Mä en enää ikinä osallistu mihinkään koulun esityksiin, se oli NIIN noloa”. Onneksi harmi saatiin korjattua mehulla ja pullalla, mutta vielä illalla jaksoi poika muistella asiaa.
Nyt täytyy taas ryhdistäytyä itse, ja muistaa nämä suhteellisuusarvot eri tekijöille. K on ollut ja mennyt. Nyt en anna itseni langeta enää siihen zombie-olotilaan, vaan yritän ihan oikeasti elää tätä elämää, niinkuin olen uhonnut. Se on minun elämäni, minulla on niitä vain yksi, ja sen tuhlaaminen jatkuvaan murehtimiseen mahdottomasta on typerintä mitä voi tehdä. Omalla asenteellani voin vaikuttaa paljon myös poikani asenteisiin ja suhtautumiseen näiden pienten suurten vastoinkäymisten edessä. Siihen, että elämä on juuri sen näköinen, kuin millaiseksi sen itse tekee!
*hali*