Joulukuu 4, 2007 at 22.56 · Filed under K
EDIT: Ihan lohduttavaa huomata, että meikäläisistä on tehty oikein kirjoja. Ja vieläpä monen laisia! Nauratti toi “DON’T CALL THAT MAN!: A SURVIVAL GUIDE TO LETTING GO” - Joutuu vissiin tilaamaan tuollaisen 
Täällä kirjoittelee yksi oman elämänsä projektipäällikkö. Mun on nyt viimein saatava se tyyppi pois mun aivorakenteista. Mä olen miettinyt tänään niitä keinoja. Sydämenkorjauspaketteja kai on monenlaisia:
- alkoholi (osittain joo, seuraavana päivänä kurimus kaksinkertaistuu, ei tuo kuin hetken helpotuksen
- huumeet (en ole käyttänyt, en käytä, enkä tule koskaan käyttämään)
- erilaiset lääkkeet (ks. edellinen)
- paljon tekemistä (helpottaa tilapäisesti, varteenotettava)
- laastarimiehet (varmaan sopii jollekin, ei minulle)
- totaali K:n dissaus kaikin puolin (ei onnistu minulta….ainakaan vielä)
- vihan kehittäminen (hetkellisesti onnistuu, sitten morkkistelen omia vihantunteitani)
Eli mikään noista ei ainakaan tepsi minuun, ehkäpä kaikki yhdessä? Ääh….tää on ihan turhaa. Luultavasti ainoa, mikä mulle tepsii on se, että K yksinkertaisesti sanoisi mulle, ettei halua kuulla musta enää ikinä. Hui, nyt mua alkoi kumminkin pelottamaan, että mitä jos se vastaakin mulle noin siihen viestiin. Itseasiassa kun tarkemmin mietin, niin se viesti jonka pari viikkoa takaperin laittelin K:lle, olisi hänen lähettämänään minulle sellainen pommi, etteä sen jälkeen en varmasti enää ikinä yrittäisi ottaa yhteyttä. Tavallaan polkea sanoin toinen niin alas, ettei jäisi mitään epäselvää, millaisena ongelmajätteenä minua pidettäisi.
Apua, tässä taas hajoo pää, kun näitä pyörittelee. Olisinpa mä nyt vaan antanut olla, ja jättänyt laittamatta sen viestin. Vielä surkeampi olo tulee kohta, kun huomaan, ettei se vastaa mulle mitään. Miksi vastaiskaan? Mähän toivottelin sen syvimpään helvettiin ja sanoin, ettei sillä enää koskaan voi olla mulle sellaista sanottavaa, että mä alentuisin kuuntelemaan. Great. Hyvä minä.
Joulukuu 4, 2007 at 14.29 · Filed under Yleinen
Siis voisko joku nyt ystävällisesti keksiä sellaisen näppäinlukon, joka estäisi epätoivoisia sydänsuruisia ihmisiä lähettämästä typeriä viestejä entisille rakkailleen. Niille, jotka luultavasti olisivat paljon onnellisempia, jos eivät enää kuulisikaan meikäläisistä.
Mikä hemmetti mut nyt taas sai sortumaan tässä??????? Varmaan se, kun jouduin tänne, missä kaikki, joka perhanan kahvikuppikin muistuttaa K:sta. Se, että tiedän sen olleen täällä pari päivää sitten, istuneen tällä tuolilla, juoneen tästä kupista. Se on ihan joka paikassa, ja mä tulin hetkellisesti hulluksi ikävästä.
Mun s-posti sille oli onneksi kuitenkin suht neutraali, vaikkakin vähän ehkä sellainen omanlaiseni, eli pyysin tietenkin siinä anteeksi taannoista purkautumistani. Siis voi vitun good girl-syndrooma. Miksi mä en voisi olla sellainen vamppi miestennielijä, jota ei yhtään kiinnostais miltä muista tuntuu, varsinkin kun niitä muita ei vois vähempää kiinnostaa miltä musta tuntuu. Miksi mä elän muiden elämää, sen sijaan, että keskittyisin nyt viimein parantamaan tätä omaani? Kyllähän olinkin taas niin niin sinut itseni kanssa pari viikkoa, tätähän se tiesi. Oli vaan tyyntä myrskyn edellä. Mä nyt myrskyän tässä sitten taas ties kuinka kauan.
Ääliöidiootti. Nyt mä pelkään jokaista sähköpostia, joka tulee, ja yhtä paljon petyn joka kerta, kun posti olikin joltain ihan muulta. Tiedänhän mä sen, ettei K mulle enää vastaa. Mä loukkasin sitä sen verran verisesti, ettei mun anteeksipyytelyt paljon hetkauta. Sitä paitsi sehän osasi odottaa sitä. Tuntee mut ihan varmasti sen verran hyvin, että tiesi tän mun selkärangattomuuteni. Mä olen jälleen kerran tehnyt itseni naurettavaksi pelleksi.
Ja koska mä en voi enää yhtään enempää itseäni nolata, niin teen sen näin julkisestikin:
Mä olen luuseri, enkä uskalla sitä muuten sulle sanoa, joten tätä kautta sitten. Jos sillä enää on merkitystä, niin anteeksi siitä, että olen ollut idiootti.
Mun on helpompi olla nyt, kun tiedän miten asiat on. Kiitos siitä rehellisyydestä, jos siksi haluat sitä kutsua. Nyt mä vasta ymmärrän kaiken, ainakin luulen ymmärtäväni. Palaset ikään kuin loksahti kohdalleen, ja monet seikat, mitä mä olen ihmetellyt, on saanut selityksen. Mä tiedän asioita kuitenkin paljon enemmän kuin sä uskotkaan, myös tän sun uuden sitoumuksen. Tiesin jo ennen kuin sanoit, mutten halunnut uskoa.
Mä sanon tällä kertaa kaiken tän, että saisin itselleni puhtaan omantunnon. Vaikka mun olis helvetin helppo vihata sua, niin en mä taida kuitenkaan osata. Niinkuin en ole osannut ketään muutakaan tähän asti. Sellanen mä olen. Pyydän anteeksi aina jossain vaiheessa sanomisiani. Joku varmaan kutsuis sitä selkärangattomuudeksi. En osaa seistä sanojeni takana, ainakaan sellaisten, joita mä en ole tarkottanut, vaan jotka on sanottu tietynlaisessa pettymyksen ja turhautumisen olotilassa. Liian subjektiivisissa olosuhteissa.
Elämä on kuitenkin kaunista, ja parempi pitää itse huoli, että elämä on myös elämisen arvoista. Yhden tarinan loppu on toisen alku, niinhän tässäkin kävi.
Lupaa mulle, ettet satuta enää itteäs. Mä haluan, että sulla on hyvä olla. Vaikka sitten ilman mua.
No niin, nyt sitten julkinen haukkuryöppy tänne. Olettekos hetkeen lukeneet mitään noin anelevaa, katkeruutta tihkuvaa, itsesäälintäyteistä paskaa??? Ei ihme, että sillä K:lla meni muki nurin mun kanssa. Eihän mulla ole itsekunnioitusta enää jäljellä ripaustakaan.
Auttakee!!!
Joulukuu 4, 2007 at 9.47 · Filed under K
Ihan hullun hommaa. Tää sydänsuruilu. Mä taidan oikein hakemalla hakea näitä tilanteita, että tippa tulee linssiin, kurkkua kuristaa ja käsiä täristää.
Tänään jouduin tulemaan tänne toiseen toimipaikkaan, siihen missä nuo K:n bisnekset pyörii. K itse ei ole täällä, mutta kaikki mitä on, muistuttaa ihan kauheasti kaikesta menneestä. Ihan kamalan kurja fiilis on nyt.
Kuulin juuri kolleegalta, että K olikin käväissyt täällä perjantaina. Mulle tuli heti olo, että miks mä en ollut täällä silloin. Nyt just on taas sellainen olo, että kun sais ihan mitä vaan….pienen vilauksen edes. Koko ajan kamppailen tässä itseni kanssa, etten laita viestiä.
Joo, mä tiedän kyllä. Ei kannata. Mulla nyt on vaan tää epätoivon tuoma “intuitio”, että se toivois kans kuulevansa musta. Ihan puppua, tuskin sillä mitään tarvetta on. Mä en kuulu enää sen elämään. Piste. Pistepistepiste. Voiskohan sekin kohta lakata kuulumasta mun elämään? Mä en nyt ihan oikeasti enää jaksais tätä.
Tää on ollut kertakaikkisen huono viikko kaikin puolin, mitä K:hon tulee. Ihan kamala ikävä ollut, ja heppu kieppuu mun mielessä ku pyörremyrsky. Ja samaa rataa menee ne fiiliksetkin. Aamulla töihin ajellessa muistin taas, miksi tässä tilanteessa ollaan, ja pääsin oman itseni herraksi hetkellisesti. Kunnes taas pääsin tänne muistojen mekkaan.
Voi helvetti. Voi helvetin helvetti.
*hali*