Hopeinen

Tänään on ollut yllättävän aktiivinen päivä, huolimatta siitä, että eilen tuli tosiaan repäistyä oikein kunnolla. Vaikka ilta oli kaikin puolin mukana, jossain vaiheessa iski se haikeus. Ei nyt ihan toden teolla, mutta häiritsevästi kuitenkin. Varmaan, kun nyt aikaa on kulunut, eikä K olekaan kysellyt perääni, tai pyydellyt anteeksiantoa, joudun tässä vielä hetken palauttamaan tajuntaan, ettei varmaan tule koskaan kyselemäänkään. En  mä siinä mitään menetä, päinvastoin. Tämä on mun riemuvoitto. Niinkuin jo useampaan otteeseen sanottukin, niin enhän mä edes tunne sitä ihmistä enää. Enkä tahdo sitä ihmistä enää. Ikävöin kyllä, mutta aivan eri K:ta, kuin jota viime aikoina olen tavannut.

Joudun tässä silti vielä pohdiskelemaan, miksi K sinnikkäästi näihin ajatuksiini palaa. Johtuu varmaan pitkälti siitä, että mä olen vaan jäänyt itse jumiin pyörittämään näitä “mitä jos” ajatuksia. Vähän liikaa mietin edelleen, mitä olisin voinut tehdä toisin? Olisinko jotenkin omalla toiminnallani voinut säilyttää sen yhteyden, mikä oli niin poikkeuksellinen aikoinaan? Tuskin, ja tiedän, että näiden asioiden pohtiminen on turhaa. Tapahtunut on tapahtunut, ja mikään ei enää palaa entiselleen siltä osin.

Olisinhan tietenkin toivonut, että olisin itse ollut kykenevä tietynlaiseen ystävyyteen. Ja ehkäpä se joskus vielä onkin mahdollista, kunhan olen saanut oman elämäni järjestykseen. Siis sillä tavalla, etten enää kaipaa menneisyyttä. Nyt ehkä vielä kaivelee sekin, että itse tein niin totaalisen “hylkäämisen”. Vaikka se olikin ainut oikea keino. Sulkea K pois omasta elämästäni. Mutta askel askeleelta kohti aurinkoa, hyvässä vauhdissahan tässä jo ollaan.

Kerroin viikko sitten ystävästäni (miehestä), joka oli hiljattain muuttanut yhteen uuden avovaimonsa kanssa. Suhde on nyt katkolla. Mies oli noin vuosi sitten rakastunut varattuun naiseen. Ja sanoi nyt, ettei voi koskaan ihan täysin rakastaa ketään muuta. Että tää varattu nainen on aina mielessä. Vähän pelottavaa, toivottavasti itselle ei käy noin.

Mies oli puhunut tämän varattunsa kanssa puhelimessa, ja kysynyt naisen tunteita. Nainen oli vastannut, että “rakastan sua”. Johon mies vastasi, että “niin minäkin sua”. Ja siihen se jäi. Nainen ei suostu tapaamaan miestä, koska irtipääseminen tapaamisen jälkeen on aina yhtä vaikeaa. Elämä jatkuu, ja vuosisadan rakkaustarinat jää. Niin se vain on.