Hopeinen

…elämäni muuttui. Ei mitenkään konkreettisesti, mutta henkinen maailma meni täysin uusiksi. Mun elämästä katosi ihminen, joka sitä oli käytännössä hallinnut viimeiset kolme vuotta. Ihan kaikessa. Ehkei enää viime aikoina niin voimakkaasti, mutta silti. Ajatuksissani hän oli päivittäin, ja on edelleen. Mä luulen, että nyt mulla on tietyllä tavalla suruvaihe menossa, sen ensijärkytyksen laannuttua. En sure perinteisesti, ei mua itketä, enkä ole lamaantunut, vaan pystyn jatkaamaan elämääni suht normaalisti. Eihän tässä mun arjessani yhtään mikään ole muuttunut. Silti on tavallaan tyhjä olo. Kuitenkin yksi ihminen näiden miljoonien muiden keskellä on ollut niin tärkeä, että sen ymmärtää vasta, kun sitä ei käytännössä enää ole. Tai eihän sitä ihmistä todellakaan ole ollut enää pitkään aikaan, mutta tietty mielikuva siitä on säilynyt kauniina ja kirkkaana näihin päiviin saakka.

Surenhan minä sitä, että menetin tietynlaisen sielunkumppanin. Vaikka varoen haluan tuota sanaa käyttää, niin tässä tapauksessa sitä ehkä jo voi käyttää. Toisen kanssa ehti tulla niin tutuksi, että toisen puolikkaasta sanasta pystyi jo päättelemään paljon. Oli paljon syvällisiä keskusteluita, yleismaailmallisia ja hiukan henkilökohtaisempiakin. Tälle ihmiselle tuli avattua oma sielunsa syvintä myöten. Tuli kerrottua kipeätkin asiat. Oli se luottamus siihen, ettei se toinen koskaan katoa. Tai ettei mikään voi tulla siihen väliin, ja viedä multa sitä yhteyttä, mitä tunsin häntä kohtaan. Olin niin väärässä.

Ja nyt siis yhtäkkiä sitä ei enää ole. Ei mitään. On vain sellainen häilyvä muisto kaikesta kauniista, ja pinnalla musta pilvi, joka ei ota väistyäkseen. On pakko nieleksiä, sen verran se edelleen loukkaa, ettei riittänyt toiselle. Ei riittänyt, vaikka kuvitteli niin. Ei riittänyt, vaikka toinen aikanaan vannoi, ettei ole muita, eikä tule muita.

Vaikkei mua ole sanan varsinaisessa merkityksessä petetty, niin silti olen helvetin pettynyt. En ehkä niinkään siihen ihmiseen, vaan omaan arvostelukykyyni. Silmieni sokaistumiseen, ja siihen taikaan, joka olikin vaan todellisuutta. Minä, realisti ja järkevä ihminen, annoin itseni vääriin käsiin.

Sitä minä suren, menetettyä ystävyyttä, yhteyttä. Suren yhden vaiheen päättymistä elämässäni. Vaiheen, joka parhaimmilaan oli kaunista kahden ihmisen välistä rakkautta ja välittämistä, ja rumimmillaan alistumista ja nöyrtymistä.

Nyt mulla lopulta on rauha tuosta ihmisestä. Tähän asti olen ollut kuin kuihtuva kukka ilman vettä. Lopulta kuolin loputtomaan janoon, ja nuori verso aloittaa uutta elämää parhaillaan. Näin on hyvä.

Silti….maailmalle olet vain joku, jollekin olet koko maailma. Sitä jotain odotellessa.

Hyvää yötä ja kauniita unia!