Kolahti
No niin. Voi helvetti. Mistäs tämä pistos sydämessä johtuu, jos olen niin kuivilla, kuin olen tässä nyt hehkutellut menemään?
Olin tuossa kolleegani auttamassa tuon K:n yrityksen sotkujen selvittämisessä aamulla. Juteltiin niitä näitä, mm. perjantaisista pikkujouluista. Jossain yhteydessä tuo kolleegani (mies) sitten kertoi, että oli käväissyt hampurilaisella lähtiessään pikkujouluista kotiin. Olipa siihen samaiseen ravintolaan sitten eksynyt mr. K naisseuralaisensa kanssa. Ja tuo seuralainen oli, kukapa muukaan kuin K:n oma kolleega töistä, juuri se, jonka olen jo aiemminkin epäillyt olevan tuo uusi ihastus. Syystä, jota en itsekään tiedä, alkoi sydän hakkaamaan ja kädet tärisemään. Siis vaikka olen aavistellut, epäillyt ja vaikka oikeastaan intuitioni on kertonut jo alusta asti, kun tämä kyseinen nainen tuli töihin K:n kollegaksi, ettei siitä hyvää seuraa, niin silti. Siis miten juuri se? Voihan toki olla, että olivat lähteneet yhtämatkaa omista pikkujouluistaan (tiedän siis, että ne olivat myös viime perjantaina), mutta epäilenpä suuresti. Varsinkin, kun kyseiseen naiseen liittyy paljon muitakin ns. otsan rypistys-juttuja.
Nainen erosi miehestään suunnilleen samoihin aikoihin, kuin K omasta puolisostaan. K on ihan avoimesti kertonut, että ovat paljon jutelleet asioista keskenään, tavallaan kun ovat olleet samassa paskassa molemmat. He reissaavat paljon työmatkoilla yhdessä, ja olinpa tuossa näkeväni heidät kesällä yhtämatkaa matkalla paljon puhutulle Espoon kesäasunnolle. Samoin viimeksi, kun K ehdotti, että tavattaisiin, ja tavattiinkin, oli herra ollut tämän naisen kanssa lätkämatsissa, naisen lapset mukana. Muistan silloin jo kommentoineeni, että “mä en kuule nyt tosiaan haluaa tietää, mitä sulla on menossa sen naisen kanssa”. Johon K vaan naurahti, että “hei, ei todellakaan mitään”. Ja tuona iltanahan sitten mentiin sinne K:n luo, ja piti niin jäädä yöksi ja blaablaa.
Joten, nyt olen täysin vakuuttunut siitä, että kyseinen nainen on K:n uusi. Ja jostain syystä se kirpaisee. Ja heti alan miettimään, ettei se suhde voi kestää. Molemmat juuri eronneet, tekevät töitä yhdessä, istuvat saman pöydän ääressä. Se ei voi kestää, eihän? Ja tämän vuoksi tämä välillä vähän ärsyttäväkin vaistoni sanoo, että aikanaan, kun tuo suhde päättyy, tulee K häntä koipien välissä pyytämään anteeksi. Ja voi luoja, miten toivon, että silloin on oma elämäni siinä määrin uomissaan, etten vain missään ihmeen nimessä sorru mihinkään enää tuon miehen kanssa.
Saamari, että tää on kummallista. No, kohta mä taas nousen täältä, kun muistan taas miten hyvä mulla on olla ilman K:ta.
Jostain kumman syystä noi entisten uudet mahdolliset suhteet kolahtaa johonkin tuolla sisuksissa pitkänkin ajan päästä vielä erosta. ja voihan olla, että olet väärässä. Intuutioon on kuitenkin vahvasti luottaminen. Inhottava tilanne ei voi muuta sanoa. Nyt pitää keskittää kaikki ajatukset siihen positiiviseen fiilikseen, joka sulla on jo hetken aikaa ollut. Siihen tilaan kuinka hyvää on ollut ilman K:ta.
Tsemppiä päivään!
Kommentti voimissain — 28.11.2007 @ 10.32
Kiitos Voimissain. Sitä mäkin yritän, eikä tää enää nyt niinkään järkytä. Ensireaktio oli vaan aika, hmm…fyysinen. Mä vaan luulen, että mun naisen egoni ei siedä sitä, että joku harakka on parempi kuin minä
No ei, kyllä mä luulen olevani oikeassa tässä asiassa. On se intuitio sen kertonut mulle jo puolitoista vuotta sitten. Sillon vaan en sille intuitiolle antanut taas tilaa, vaan yritin järkeillä asiat toisin.
Kommentti unessani — 28.11.2007 @ 10.41
Auts.. Virtuaalinen voimahalaus! Kyllähän se tulee kirpaisemaan vielä kauan, vaikka itselleen yrittääkin muka muuta väittää.
Siinä voi hyvinkin käydä just niin kuin aavisteletkin; kun/jos se suhde loppuu jossain vaiheessa, niin siinä vaiheessa jäbälle hahmottuu vasta kunnolla mieleen, että mitä tulikaan sulle tehtyä. Ja siinä vaiheessa vasta tod. näk. saat sen anteeksipyynnön - ja uuden mahdollisuuden vonkausta… Ja siinä vaiheessa sulla on oma uljas elämä, eikä se enää hetkeutakaan! Hmm, siihen ainakin pyritään
Kommentti anis — 28.11.2007 @ 11.58
Heipat sinulle, ja muillekin näiden blogien pitäjille!
Oon seurannut teidän kirjoitteluja jo pitkään. Itselläni samantapainen suhde katkolla (nyt vissiin sitä neljättä kertaa), minä eronnut, mies naimissa ja lapsia jne. Lasten takia ei voi lähteä (joopa), joten taas räpistelin(/tiin) irti. Hän jäi vielä miettimään, mutta tiedän mikä lopputulos on vaikka miten rakastaakin ja oli “erotessamme” ihan rikki… Ja tiedän että kunnioittaa pyyntöäni, eikä ota yhteyttä, ellei tilanne joskus toinen.
Haluan vaan sanoa teille kaikille kiitokseni. Mä olen (nyt ainakin toistaiseksi) saanut katkaistua tän sillä tavalla, että jää ne hyvät muistot. Muutaman kerran oon jo tuntenu pakottavaa tarvetta laittaa viestiä tms, mutta sitten muistan nää teidän tarinanne ja se tsemppaa mua jättää laittamatta.
Ja olen ylpeä itestäni, ja samalla kiitän teiltä saamiani voimia. =)
Ylpee (vaikka ehkä vähän kaduttaakin =)) myös siinä suhteessa etten päästäny miestä sänkyyni, eli meillä ei o ollu seksiä kertaakaan. Muuta läheisyyttä kyllä, muttei nuin pitkälle kuitenkaan. Mä en halunnut (hehheh, mutta siis ymmärtänette) ja kyllä toisellakin kolkutti omatunto. Mulle myöskään ei o koskaan luvattu mitään, eikä sanottu että kotona oisi kaikki huonosti, mutta että tämä oli jotain niin paljon enemmän ja sekoitti hänet ja hänen elämän arvonsa, ajatuksensa ym kokonaan. Jotain mitä ei o koskaan kokenut/tuntenut (olemmeko kaikki kuulleet saman?).
Eli todennäköisyys siihen, että miekkonen joskus ovelleni kävelisi on 0,0001%. Eli teillä muilla varmaan vähän sentäs parempi… vaikka ette heitä ny silmiinne enää ees haluukaan. Välillä vaan tuntuu siltä, että onko teidän tilanne siltikin “helpompi”. Että tuli ne kiukut ja vihat ja katkeruudet, koska sitten ainakin pääsee irti. Miten mä pääsen irti näistä tunteistani ja muistoistani, jotka on vaan täynnä lämpöä ja rehellisyyttä (?), avoimuutta, pitkiä keskusteluja, naurua, huumoria jne?? Kun ei ole romahtanut maa jalkojen alta, muulla tavalla kuin että ei saanut haluamaansa. Ja järjellä kuitenkin itsekin ajattelen etten edes halua että lastensa luota lähtisi. He tarvitsevat häntä enemmän kuin minä.
Mutta koitan vaan aatella, että kullakin on vapaa tahto. Jos tää ei ollutkaan kaiken mullistavaa, historiaa muuttavaa ja elämää suurempaa, niin sitten ei.
No oli niin tai näin… KIITOS ENIHAU! (Tulipa pitkä viesti. Sorry.)
Kommentti Tinka — 28.11.2007 @ 12.39
Hei vaan, ja tervetuloa joukkoon kirjavaan! Niin se on omalla kohdallanikin, että näistä blogeista on tullut melkein paras vertaistukilähde! Täällä voi hyvin ja tarvittaessa täysin anonyymisti jakaa omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan, ja mikä parasta, saada kommentteja lähestulkoon samoissa tilanteissa olevista/olleista ihmisistä. Ja tsemppiä sulle, sä olet tehnyt ihan oikean ratkaisun, vaikka se sattuukin, ja lujaa. Yritä vain pysyä päätöksessäsi, helpotat sillä omaa tulevaisuuttasi. Vaikkei se helppoa ole, mutta me virtuaalisisaret olemme täällä aina tukenasi. Iso halaus sinulle!
Kommentti unessani — 28.11.2007 @ 15.12
jostain syystä minullakin kolahtaa pahasti kun kuulee että entinen on löytänyt jo uuden ja itse räpiköi omien tunteiden suossa eikä uudesta tietoakaan.ainoa lohtu on se että tietää ettei ne uudet suhteet kuitenkaan kestä ja sillon on jo itse niin vahva että pystyy entiselle näyttään ovea kun palaa lakki kourassa
hyväpuoli tuossa on se että sait asiaan varmuuden ja nyt pääset käsittelemään asioita eteenpäin.tsemppiä:)
Kommentti Dulchinea — 28.11.2007 @ 15.45
Vielä Tinkalle piti sanoa tuosta vihasta…sehän on aihe, jota jokin aika sitten käsiteltiinkin tässä. Totta on, että lopullinen irrottautuminen ON helpompaa, kun mukaan tulee myös ne negatiiviset tunteet. Mutta niihin tunteisiin pitää olla valmis. Ei niitä voi pakottaa. Sehän tässä pitkään on ongelma ollutkin, kun ero on tapahtunut aina ystävällisissä merkeissä, niin unohtaminen on ihan älyttömän paljon vaikeampaa. Kun taas saa aiheen vihaan tai kiukkuun, voi aina heikon hetken tullessa palata siihen hetkeen.
Voimia vielä sulle, täältä saat kyllä niin paljon virtuaalihalauksia, kun vaan tarve vaatii!!
Kommentti unessani — 28.11.2007 @ 15.51
Juupa. Tuota juuri hain.. Että jos asiat olisivat päässeet niin pitkälle, että olisi aihetta kiukkuun ja vihaan, niin silloin kun on heikoimmillaan, suurin ikävä, kamalin itsesääli -olo, voisi palata siihen hetkeen tai siihen tekoon, joka vihastutti/kiukutti. Mutta kun ne muistot on ainoastaan niin rakkaita ja lämpimiä ja täynnä hyvää, niin miten siitä unelmasta pääsee irti?? Oli se miten valheellinen, epärealistinen, mahdoton, saavuttamaton tahansa… Huoh. Mutta kyllä mie pärjään. Teidän kiukun voimalla jos en muuten. =)
Kommentti Tinka — 28.11.2007 @ 16.06
Löysinpäs sinut, ja tulin vastavierailulle. Kurkistin myös hieman vanhan blogisi puolelle.
Mutkikkaita ovat (olleet) kuviosi, mulla taitaa kestää hetken ennen kun hahmotan, kuka kukin on. Siis nää SR-SP-K ovat kai sama hlö?
Niin, tuleehan noita kummallisia pistoksia vielä aikojenkin päästä. Yksi pahimpia koetinkiviä, kun näkee eksän jonkun uuden kanssa. Vaikkei olisi enää eksästä kiinnostunutkaan, niin silti.
Palaan, ja yritän saada tarinan juonesta paremmin kiinni.
Kommentti dolce — 28.11.2007 @ 21.46
Heippa ja tervetuloa! Ihan oikein tulkitsit, kyllä SR-SP-K = yksi sama henkilö. Sekavaahan tämä vuodattelu on, mutta monimutkaisten selostusten jälkeen huomaat, että tismalleen samaa tarinaa tässä elellään, kuin moni muukin. Eli toisen naisen roolissa, sittemmin “eronneena” selviytymistä.
Kommentti unessani — 29.11.2007 @ 7.03
Thanks for sharing
Kommentti Doodee — 3.2.2008 @ 17.55