Mutkikkaita ovat (olleet) kuviosi, mulla taitaa kestää hetken ennen kun hahmotan, kuka kukin on. Siis nää SR-SP-K ovat kai sama hlö?

Niin, tuleehan noita kummallisia pistoksia vielä aikojenkin päästä. Yksi pahimpia koetinkiviä, kun näkee eksän jonkun uuden kanssa. Vaikkei olisi enää eksästä kiinnostunutkaan, niin silti.

Palaan, ja yritän saada tarinan juonesta paremmin kiinni.

hyväpuoli tuossa on se että sait asiaan varmuuden ja nyt pääset käsittelemään asioita eteenpäin.tsemppiä:)

Oon seurannut teidän kirjoitteluja jo pitkään. Itselläni samantapainen suhde katkolla (nyt vissiin sitä neljättä kertaa), minä eronnut, mies naimissa ja lapsia jne. Lasten takia ei voi lähteä (joopa), joten taas räpistelin(/tiin) irti. Hän jäi vielä miettimään, mutta tiedän mikä lopputulos on vaikka miten rakastaakin ja oli “erotessamme” ihan rikki… Ja tiedän että kunnioittaa pyyntöäni, eikä ota yhteyttä, ellei tilanne joskus toinen.

Haluan vaan sanoa teille kaikille kiitokseni. Mä olen (nyt ainakin toistaiseksi) saanut katkaistua tän sillä tavalla, että jää ne hyvät muistot. Muutaman kerran oon jo tuntenu pakottavaa tarvetta laittaa viestiä tms, mutta sitten muistan nää teidän tarinanne ja se tsemppaa mua jättää laittamatta.
Ja olen ylpeä itestäni, ja samalla kiitän teiltä saamiani voimia. =)

Ylpee (vaikka ehkä vähän kaduttaakin =)) myös siinä suhteessa etten päästäny miestä sänkyyni, eli meillä ei o ollu seksiä kertaakaan. Muuta läheisyyttä kyllä, muttei nuin pitkälle kuitenkaan. Mä en halunnut (hehheh, mutta siis ymmärtänette) ja kyllä toisellakin kolkutti omatunto. Mulle myöskään ei o koskaan luvattu mitään, eikä sanottu että kotona oisi kaikki huonosti, mutta että tämä oli jotain niin paljon enemmän ja sekoitti hänet ja hänen elämän arvonsa, ajatuksensa ym kokonaan. Jotain mitä ei o koskaan kokenut/tuntenut (olemmeko kaikki kuulleet saman?).

Eli todennäköisyys siihen, että miekkonen joskus ovelleni kävelisi on 0,0001%. Eli teillä muilla varmaan vähän sentäs parempi… vaikka ette heitä ny silmiinne enää ees haluukaan. Välillä vaan tuntuu siltä, että onko teidän tilanne siltikin “helpompi”. Että tuli ne kiukut ja vihat ja katkeruudet, koska sitten ainakin pääsee irti. Miten mä pääsen irti näistä tunteistani ja muistoistani, jotka on vaan täynnä lämpöä ja rehellisyyttä (?), avoimuutta, pitkiä keskusteluja, naurua, huumoria jne?? Kun ei ole romahtanut maa jalkojen alta, muulla tavalla kuin että ei saanut haluamaansa. Ja järjellä kuitenkin itsekin ajattelen etten edes halua että lastensa luota lähtisi. He tarvitsevat häntä enemmän kuin minä.

Mutta koitan vaan aatella, että kullakin on vapaa tahto. Jos tää ei ollutkaan kaiken mullistavaa, historiaa muuttavaa ja elämää suurempaa, niin sitten ei.
No oli niin tai näin… KIITOS ENIHAU! (Tulipa pitkä viesti. Sorry.)

Siinä voi hyvinkin käydä just niin kuin aavisteletkin; kun/jos se suhde loppuu jossain vaiheessa, niin siinä vaiheessa jäbälle hahmottuu vasta kunnolla mieleen, että mitä tulikaan sulle tehtyä. Ja siinä vaiheessa vasta tod. näk. saat sen anteeksipyynnön - ja uuden mahdollisuuden vonkausta… Ja siinä vaiheessa sulla on oma uljas elämä, eikä se enää hetkeutakaan! Hmm, siihen ainakin pyritään