Elämää vaan
Pieni väsymyksenpoikanen meinaa iskeä. Olin tuossa juuri pitämässä lajiesittelyä aiheesta henkilöetsintä (siis koirien avulla). Session jälkeen iski ihan totaalinen väsymys, onneksi tuo kirpakka keli hiukan piristi. Vaan vielä pitäis jaksaa mennä iltalenkille.
Huvittava juttu sattui töissä tänään. Tai no, huvittava ja huvittava. Mutta viimeistään nyt sain todisteen siitä, että tämä välttely K:n ja minun välilläni on kyllä ihan molemminpuolista.
Olen siis usein ollut ns. ongelmanratkaisijan asemassa, jos K:n edustaman yrityksen toiminnoissa on ollut ongelmia. Yleensä K on itse ottanut välittömästi yhteyttä, ja tilanne on saatu normalisoitua suht nopsaan. Tänään soitti kollegani hädissään työpäivän jälkeen, ja kertoi ihmeissään, että K oli soittanut hänelle. Kysyi, että eikö se ollut saanut mua kiinni, vai miksi ihmeessä oli soittanut hänelle… No, ohitin kysymyksen ja kysäisin mikä hätänä, ja meinasi tikahtua omaan tirskahdukseeni, kun kuulin, että toiminnot ovat olleet kaksi päivää täysin jumissa, kellään ei ole valmiuksia paikata ongelmaa ja koko K:n yrityksen tuotanto on vaakalaudalla. Voi hyvät hyssykät sentään….näin se sitten menee.
Aikamoinen voima näillä ihmissuhteilla, jos mietitään, että kahden ihmisen mönkään mennyt ja v*ttumaisella tavalla päättynyt parisuhde pystyy lähestulkoon pysäyttämään tehtaan tuotantolinjan. Ei siis jätkällä ollut pokkaa soittaa mulle, vaikka hätä oli suurin. Helvetti sentään, olis nyt edes pyytänyt jotain kolleegaansa soittamaan.
Vaikka mä olen itse ihan myös siinä mielentilassa, että mahdollisuuksien mukaan vältän kontaktia K:n kansas missään muodossa, en nyt sentään aio työpaikkaani hänen takiaan pistää vaakalaudalle. Pakon edessä kyllä kykenisin asiallisesti kommunikoimaan, ja ehkä heittämään jonkun asiattoman piikin sinne puheen lomaan…heh.
No, tokihan mua rupesi sitten mietityttämään, että hmmm…vihaakohan sekin nyt mua, kun annoin palaa aika tuutin täydeltä viimeisimmän yhteydenpitomme aikaan. Mutta mä luulen, että se ei kehtaa. Että se jotenkin vaan häpeää kaikkea mahdollista ja mahdotonta. En mä tiedä, voihan se olla, että mä itse vaan haluan ajatella asian noin, mutta what so ever, I don’ t care. Ei niinkuin puristele yhtään. Ihan kummallista. Joskus aikaisemmassa elämässä mä olisin loukkaantunut sydänjuuriani myöten, jos K olisi soittanut kolleegalleni minun sijaani. Nyt mua vaan hymyilytti, ja hykertelin tyytyväisenä, että saapas nyt pas*a jätkä kärvistellä ongelmiensa parissa. Ei ole enää armon enkeli jeesaamassa joka välissä.
Ta daa!!!! Ihanaa!!! Kivaa!!!! Mä en enää ole koukussa siihen, jippiiiiiiii!!!!
*hali*